Vain hiekkaa kämmenellä, jonka tuuli puhalsi takaisin aavikolle

Toivon että kuuntelette tämän lukiessanne.

Minun elämäni pyörii jatkuvasti silmissäni ja saa minun pääni särkemään lisää.

Mietin miksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt?

Mikä sai minut tekemään niin? Miksi olin niin . . . epätoivoinen?

Pahinta siitä tekee se, että se ei johtanut tai johda mihinkään.

Ymmärtäisin, jos se olisi johtanut johonkin. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä.

Se oli vain . . . hiekkaa kämmenellä, jonka tuuli puhalsi takaisin aavikolle.

Se ei tuonut mitään muuta kuin tuskaa ja surua kyseisten henkilöiden elämään.

Toisaalta se sai minut käsittämään elämän suurimman tarkoituksen.

Se sai minut ymmärtämään, mikä elämässäni todella on tärkeää ja mitä arvostan ja haluan.

Ymmärtämään minkä eteen teen kaikkeni. Mutta, minun heikkouteni on huolehtia heikoimmista.

Minun taakkani on haluta suojella ja tuoda jotakin kaunista heidän elämäänsä.

Tunnen sen olevan velvollisuuteni. Ihankuin kaikki valta olisi minun käsissäni.

Minun kiroukseni on rakastaa heikoimpia.

En vielä täysin ymmärrä itseäni ja perimmäisiä ajattelutapojani.

Minulla ei taida olla mahdollisuutta ja tahdon lujuutta tutkia itseäni.

Minulla ei ole voimaa kohdata syvintä olemustani.

Murtuisin ennemmin ja saattaisin kaiken tuhoon.

Kunpa tietäisin mistä aloittaisin. Mistä olisi turvallisinta aloittaa?

Mitä olen valmis uhraamaan itseni tuntemisen eteen?

Kestäisinkö sen?

Kestäisinkö totuuden?

Kestäisinkö sen, mitä rakkainpani joutuisivat kestämään?

Tai sen mitä he eivät kestäisi...

Minulla itselläni on niin paljon kaunista. Enemmän kuin minulla on koskaan ollut.

Minulla on niin paljon rakkautta. Enemmän kuin minulla on koskaan ollut.

Kuka haluaisi luopua rakkaudesta?

Kuka tosissaan voi miettiä rakkaudesta luopumista, jotta voisi rakastaa?

Mikä sen aiheuttaa? Pelko.

Pelko epäonnistumisesta.

Minusta tuntuu, että minä haen draamaa elämääni.

Minun elämässäni on aina ollut draamaa. Joskus turhan paljonkin.

Minulla ei ole ollut ollut sellaista draamaa kymmeneen kuukauteen.

Pahoin pelkään, että olen juuri hakenut juuri sitä draamaa.

Kaivannut sitä. Ja olen saanut sitä pahimmalla mahdollisella tavalla.

Mutta se ei johtanut mihinkään.

Se teki kipeää. Se tekee edelleen kipeää.
Nyt tiedän etten halua draamaa.

Sieluni kuin musta aukko.

Mieleni kuin tornado.

Sydämeni kuin kylmä kivi.

Silti minä rakastan enemmän kuin ennen.

Ymmärrän rakkauden voiman paremmin.

Minä rakastan ja minua rakastetaan.

Pitikö minun tosiaan tehdä virhe, jotta sen tajuaisin?

Toivon että elämä jatkuu onnellisesti ja omalla painollaan.

Haluaisin niin paljon ja samalla niin vähän.

Ennen kaikkea haluaisin vain unohtaa.

Kuinka pystyisin unohtamaan?

Kuinka pystyisin pyyhkimään sen muististani?

Kuinka voisin nukkua yöni rauhassa?

Kuinka katson rakkauttani silmiin muistamatta sitä kärsimystä?

Unohtaminen on aina ollut minulle vaikein asia.

Kiemurtelen aina kärsimyksessäni.
Tuntien henkistä tuskaa.
Fyysistä tuskaa.

Kerran se oli tappaa minut.

Syytän lakkaamatta itseäni ja tekojani.

Se ei ole koskaan johtanut mihinkään hyvään.
Mitä jos kaikki tietäisivät?
Olisiko se sitten helpompaa?
Ei, en halua kaikkien tietävän.

En pysty antamaan itselleni anteeksi.

Miksi? Rakkautenikin pystyy antamaan anteeksi.

Mitä minä voin tehdä?

Sanonta Aika parantaa haavat taitaa olla ainut lääke.

Onhan minulla sentään rakkautta ja huolenpitoa.

Haluan antaa rakkaudelle voimaa.
Haluan antaa kaikkeni miehelleni.
Elää meidän elämäämme.

Haluan pitää siitä huolta.
Haluan pitää sen hedelmistä huolta.

Haluan rakastaa.

Tässä vielä lopuksi