Miettiessäni elämän syvimpiä merkityksiä olen joutunut kohtaamaan karun todellisuuden. Rakkaus ei riitä, vaikka se olisi kuinka aitoa ja voimakasta tahansa. Rakkaus ja sen intohimo ei takaa onnellisuutta. Se kaikki päättyy kyyneliin ja kärsimykseen. Ennemmin tai myöhemmin. Pahimmassa tapauksessa sekäettä. Minä olen joutunut oravanpyörään, josta en löydä tietä ulos. Pakkouloskäynti on tullut vastaan, mutta miksei hätäuloskäyntejä pitkin ole päässyt pois?
Olen niin syvällä itseinhossa ja epätoivossa, etten tiedä pääsenkö jaloilleni. En ainakaan kenenkään avulla se on varmaa. Minun täytyy omin voimin löytää keino kannatella itseäni ja päästä tasapainoon. Kuinka jaksaa hymyillä ja jatkaa, jos ei ole ketään tukena? Kysymys, johon olen miettinyt vastausta viikkoja. . .kysymys, johon olen tiennyt vastauksen kokoajan, johon olen vaikuttanut. Vaihtoehtoja ei ole. On aivan turha itkeä enään. MINÄ olen tehnyt itsestäni kelon, joka kaatuu lahottuaan. Juuret, tukiverkosto, ei kannattele enään minua. Olen tulehduttanut välini lähes jokaiseen entiseen ystävääni, kaveriini sekä uusiin tuttavuuksiin ennenkuin olen saanut kaverisuhteen alulle.
Jos elämässä ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa ja olla rento ja omaitsensä niin erakoituu. Jotkut ovat luonnostaan erakkoluonteita, mutta minä olen sosiaalinen. En kertakaikkiaan pysty olemaan yksin. Vähemmästäkin yksinolosta tulee hulluksi, mutta minä olen ollut yksin 80% ajastani kaksi kuukautta. Ennen siinä ajassa olin ehkä 30% ajastani yksin. Se on huima muutos ja se todella näkyy ja tuntuu. Mistäkö se johtuu? Menetin ajokorttini. Ihan omaa tyhmyyttäni, kun ajoin ylinopeutta. Sosiaalisien suhteiden silta katkesi. En pysty liikkumaan ominavuin mihinkään. Ruokakaupassa käynti on vaikeaa ja liikkuminen yleensäkin. Tarvitseeko sitä enempää selittääkään? Autolla pääsee kylään, töihin, matkoille, kaupoille ja ihan vain ajelemaan ja tuulettamaan päätään. Ja kuskiksi. Olen hylkiöitynyt tämän takia. Se ottaa koville ja en ole lainkaan omaitseni ollut aikoihin. Olen pahoillani ja katkera siitä. En vielä tiedä koska saan kortin takaisin, mutta liian pitkään joudun vielä odottamaan. Varmasti ajan nätisti, sillä en todellakaan halua enään tälläistä kärsimystä ja avuttomuutta.
Työntekoonkaan en kykene. Olen kaksi vuotta painanut töitä 150% teholla ilman lepoa ja nyt iski burnout. Olen niin jumissa, kireänä ja rikki, kuin olla ja voi. Syön lihasrelaksantteja, käyn hierojalla ja venyttelen ja liikun. Yksinkertaisesti kotikonstit eivät enään pelkästään auttaneet. Fyysisen rapakunnon lisäksi olen henkisesti aivan loppuunpalanut. Stressivuori on suurempi kuin sahan purukasat. Jos olet rakastunut palavasti mieheen, jolla on oikeasti erakkoluonne ja sitoutumiskammo niin nämä kaikki elämänosa-alueiden ongelmat saavat sinut romahtamaan. Sinä kun niin haluaisit ja olisit valmis elämään toisen kanssa nytheti etkä vasta vuosien päästä niinkuin toinen. Pelkkä yhdessänukkuminen tai syöminen on liikaa vaadittu. Loppujenlopuksi en voi syyttää ketään muutakuin itseäni, etten ollut tarpeeksi vahva.
Pahinta on se, että hölötän ummet ja lammet jokaikisestä mielijohteestani ja kaikille. Ja ihan heti. Mieleni muuttuu sata kertaa sekunnin sadasosassa. Jos osaisin pitää pääni kiinni ja käsitellä asioita rauhassa ja omassa pienessä päässäni en olisi tässä tilanteessa. Mutta minäpä aloitin sopankeittämisen ja soppa on nyt valmis. Siinä ovat kaikki. Vaikka minä pääsisin sopasta irti ja olisin sujut sen kanssa niin ne muutpa pysyvät siellä. Kuka minuun enään luottaa tai haluaa tutustua, vaikka yrittäisinkin ja olisinkin muuttunut? Oikeastaan en muuttunut vaan omaitseni. Haluan pystyä olemaan taas jonainpäivänä se oma ihana minä. Joka välittää ja tuntee empatiaa ja on hauska ja ymmärtäväinen. Eikä sotke kaikkien elämää ja sählää ja itke kiukunpuuskissaan. Ehkä jonain päivänä...
En tiedä mikä sai tämän tapahtumaketjun alulle, mutta lopputulos on se että olen masentunut ja syvästi katkeroitunut. En voi sietää kallonkutistajia enkä todellakaan mene sellaiselle. En myöskään napsi minkäännäköisiä masennuslääkkeitä. Jos ilman niitä päätyy tähän tilaan, niin myös ilman niitä tästä selviytyy. Olen selviytynyt kaikesta mitä elämäni varrella olen kohdannut. Olen jumiutunut paikalleni ja vajonnut kuoppaani, mutta olen aina noussut. Tulen aina nousemaan. Niin minä olen sanonut ja siitä pidän kiinni.
Vaikka olenkin syvemmällä kuin koskaan olen ollut . . .
