Kävin illalla kääntymässä vielä kaverilla tsekkaa sen kämpän. Istuin ja katselin/kuuntelin kun se sävelsi biisiä. Lähdin kuitenkin aika pian kotiin, sillä halusin vain pukea rakkaani t-paidan, jossa on vielä hänen tuoksunsa, rutistaa nallen kainaloon, jonka hän osti minulle Rukalta hiihtolomalla ja painaa pääni rakkaan toiseen t-paitaan ja hautautua peittojen alle.
Sitten se iski. Vallaton ikävä ja kaipaus. Kirjoitin viestin whatsappiin ja kyynelet kihosivat silmiini. Itkin ihan hulluna ikävääni. Vasta toinen yö ja minä itkin. Kolmekymmentäkolme tuntia kestin itkemättä. Nousin ja hain lipaston päältä taulun, jossa on piirtämäni kuvan hänestä ja silitin siinä olevia kasvoja. Katsoin sitä läpi vuolaana virtaavien kyynelieni.
En kestänyt olla yksin. Tiesin että äiti ei tykkäisi, jos herättäisin sen keskellä yötä. Nousin kuitenkin ylös ja kaivoin mustat housuni lipastosta ja kiskoin ne jalkaani. Otin reppuni ja pakkasin siihen sen taulun, nallen, toisen t-paidan sekä nenäliinapaketin. Otin rakkaan autonavaimen, jotta saisin takakontista hänen työhupparinsa.
Lähdin mopolla kylmään yöhön ja ajoin äidin kerrostaloa kohti. Näin jo kaukaa ettei sen auto ole pihassa. Itkin epätoivoisena ja suuntasin kohti hänen miehensä asuntoa, jolla tiesin äidin olevan. Siellä pihassa näin helpotuksekseni tutun auton. Soitin hänen puhelimeensa. Tuuttasi. Soitin kerran ovikelloa ja sitten äiti soitti takaisin. Itkin ja sanoin että tule avaamaan ovi. Se kuulosti todella vihaiselta ja pyysin anteeksi ja sanoin että olen sen miehen oven takana.
Se tuli hetken päästä avaamaan oven ja kirosi. Menin sohvalle makaamaan kippurassa ja nyyhkytin hiljaa. Kyllä se leppyi hieman vähän ajan päästä, kun oli käynyt tupakalla ja yrittämässä nukkua. Tuli yläkertaan ja ohjas mut tyhjään huoneeseen, jossa oli sänky. Sanoi että en saa joka yö tulla valvottamaan ja että jo on kumma kun pitää hullun lailla vollottaa. Lupasin etten tule enään. Tämä eka itkuinen yö on pahin.
Äiti oli lähdössä seitsemäksi töihin, mutta mä heräsin ennen viittä. En saanut enää unta kun mua vaivasi sammunut puhelin, nälkä ja unettomuus. Lähdin viideltä hissunkissun ulos ja kotiin. Toivottavasti äiti sai nukuttua. Mulla on kamalan huono omatunto...
Mun pitää varmaan seuraavan kerran kun ollaan puhelimessa rakkaan kanssa, niin kysyä voisinko tulla käymään siellä. Kai niillä nyt on iltalomia ekoillakin viikoilla. Kahdeksastatoista erossa oltavasta yöstä vasta kaksi on takana..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti