maanantai 1. syyskuuta 2014
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Rakkaus ja sen intohimo ei takaa onnellisuutta 31.8.2014
Miettiessäni elämän syvimpiä merkityksiä olen joutunut kohtaamaan karun todellisuuden. Rakkaus ei riitä, vaikka se olisi kuinka aitoa ja voimakasta tahansa. Rakkaus ja sen intohimo ei takaa onnellisuutta. Se kaikki päättyy kyyneliin ja kärsimykseen. Ennemmin tai myöhemmin. Pahimmassa tapauksessa sekäettä. Minä olen joutunut oravanpyörään, josta en löydä tietä ulos. Pakkouloskäynti on tullut vastaan, mutta miksei hätäuloskäyntejä pitkin ole päässyt pois?
Olen niin syvällä itseinhossa ja epätoivossa, etten tiedä pääsenkö jaloilleni. En ainakaan kenenkään avulla se on varmaa. Minun täytyy omin voimin löytää keino kannatella itseäni ja päästä tasapainoon. Kuinka jaksaa hymyillä ja jatkaa, jos ei ole ketään tukena? Kysymys, johon olen miettinyt vastausta viikkoja. . .kysymys, johon olen tiennyt vastauksen kokoajan, johon olen vaikuttanut. Vaihtoehtoja ei ole. On aivan turha itkeä enään. MINÄ olen tehnyt itsestäni kelon, joka kaatuu lahottuaan. Juuret, tukiverkosto, ei kannattele enään minua. Olen tulehduttanut välini lähes jokaiseen entiseen ystävääni, kaveriini sekä uusiin tuttavuuksiin ennenkuin olen saanut kaverisuhteen alulle.
Jos elämässä ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa ja olla rento ja omaitsensä niin erakoituu. Jotkut ovat luonnostaan erakkoluonteita, mutta minä olen sosiaalinen. En kertakaikkiaan pysty olemaan yksin. Vähemmästäkin yksinolosta tulee hulluksi, mutta minä olen ollut yksin 80% ajastani kaksi kuukautta. Ennen siinä ajassa olin ehkä 30% ajastani yksin. Se on huima muutos ja se todella näkyy ja tuntuu. Mistäkö se johtuu? Menetin ajokorttini. Ihan omaa tyhmyyttäni, kun ajoin ylinopeutta. Sosiaalisien suhteiden silta katkesi. En pysty liikkumaan ominavuin mihinkään. Ruokakaupassa käynti on vaikeaa ja liikkuminen yleensäkin. Tarvitseeko sitä enempää selittääkään? Autolla pääsee kylään, töihin, matkoille, kaupoille ja ihan vain ajelemaan ja tuulettamaan päätään. Ja kuskiksi. Olen hylkiöitynyt tämän takia. Se ottaa koville ja en ole lainkaan omaitseni ollut aikoihin. Olen pahoillani ja katkera siitä. En vielä tiedä koska saan kortin takaisin, mutta liian pitkään joudun vielä odottamaan. Varmasti ajan nätisti, sillä en todellakaan halua enään tälläistä kärsimystä ja avuttomuutta.
Työntekoonkaan en kykene. Olen kaksi vuotta painanut töitä 150% teholla ilman lepoa ja nyt iski burnout. Olen niin jumissa, kireänä ja rikki, kuin olla ja voi. Syön lihasrelaksantteja, käyn hierojalla ja venyttelen ja liikun. Yksinkertaisesti kotikonstit eivät enään pelkästään auttaneet. Fyysisen rapakunnon lisäksi olen henkisesti aivan loppuunpalanut. Stressivuori on suurempi kuin sahan purukasat. Jos olet rakastunut palavasti mieheen, jolla on oikeasti erakkoluonne ja sitoutumiskammo niin nämä kaikki elämänosa-alueiden ongelmat saavat sinut romahtamaan. Sinä kun niin haluaisit ja olisit valmis elämään toisen kanssa nytheti etkä vasta vuosien päästä niinkuin toinen. Pelkkä yhdessänukkuminen tai syöminen on liikaa vaadittu. Loppujenlopuksi en voi syyttää ketään muutakuin itseäni, etten ollut tarpeeksi vahva.
Pahinta on se, että hölötän ummet ja lammet jokaikisestä mielijohteestani ja kaikille. Ja ihan heti. Mieleni muuttuu sata kertaa sekunnin sadasosassa. Jos osaisin pitää pääni kiinni ja käsitellä asioita rauhassa ja omassa pienessä päässäni en olisi tässä tilanteessa. Mutta minäpä aloitin sopankeittämisen ja soppa on nyt valmis. Siinä ovat kaikki. Vaikka minä pääsisin sopasta irti ja olisin sujut sen kanssa niin ne muutpa pysyvät siellä. Kuka minuun enään luottaa tai haluaa tutustua, vaikka yrittäisinkin ja olisinkin muuttunut? Oikeastaan en muuttunut vaan omaitseni. Haluan pystyä olemaan taas jonainpäivänä se oma ihana minä. Joka välittää ja tuntee empatiaa ja on hauska ja ymmärtäväinen. Eikä sotke kaikkien elämää ja sählää ja itke kiukunpuuskissaan. Ehkä jonain päivänä...
En tiedä mikä sai tämän tapahtumaketjun alulle, mutta lopputulos on se että olen masentunut ja syvästi katkeroitunut. En voi sietää kallonkutistajia enkä todellakaan mene sellaiselle. En myöskään napsi minkäännäköisiä masennuslääkkeitä. Jos ilman niitä päätyy tähän tilaan, niin myös ilman niitä tästä selviytyy. Olen selviytynyt kaikesta mitä elämäni varrella olen kohdannut. Olen jumiutunut paikalleni ja vajonnut kuoppaani, mutta olen aina noussut. Tulen aina nousemaan. Niin minä olen sanonut ja siitä pidän kiinni.
Vaikka olenkin syvemmällä kuin koskaan olen ollut . . .
perjantai 29. elokuuta 2014
Hermolomalle 29.8.2014
Se tunne kun yrität tabletilla kirjottaa pitkästä aikaa blogitekstiä, muttet edes pääse blogiin, koska se lagaa ja et löydä oikeaa sähköpostiosoitetta etkä muista salasanaa mihinkään ja joudut tyytymään puhelimeen, koska siellä blogi on auki..taisiis salasanan jouduin kirjoittamaan, mutta täällä oli valmis sähköpostiosoite.
Olen siis bussissa matkalla kohti lomakohdetta, jossa aion nauttia seuraavat vähintään yhdeksän päivää nauttien rauhasta ja yksinäisyydestä. En ole täysin yksin, mutta serkkuja ei lasketa. Ne ei oo koko aikaa paikalla, joten saan nauttia omasta ihanasta seurastani osan aikaa. Sitä minä kaipaankin. On ihanaa päästä pois kotopuolesta. Voi että mikä soppakattila siitä on tullut! Olen hermolomantarpeessa todellakin...ensinnäkin olen fyysisesti aivan loppuunpalanut, minkä vuoksi olen henkisestikin väsynyt ja siihen päälle kaikki elämän tapahtumat ni jo on ressivuorta kerrakseen. Elämäni olen onnistunut sotkemaan täydellisesti sekä kaikki ihmissuhteet.
Mutta suunta ei voi olla enään kovin paljon alaspäin. Positiivista ainakin ajatella niin. Kaipaan sitä huoletonta aikaa, kun asiat oli hyvin ja oli kumppani, jonka kanssa yhteinen koti ja elämä. Löytäisinpä ihmisen, joka olisi minulle juuri se oikea. Luulin löytäneeni sen ja niin löysinkin, mutta erinäiset asiat hänessä ja minussa eivät sopineet yhteen. Ei meistä koskaan tule onnellista paria vaikka rakastamme toisiamme valtavasti ja tulemme aina rakastamaan. .
Toivon että tällä reissulla löydän itselleni mielenrauhan ja tasapainon, jotta pystyn ja jaksan elää kotonakin kohtuullisen iloista elämää. Toivon että saisin ihmissuhteeni kuntoon, että voisin olla kaveri ja minulle voitaisiin olla kavereita. Kirjoittaminen saa minut todwlla vihaiseksi koska puhelimella on rasittavaa kirjoittaa kun ei näe tekstinäppäimistön lisäksi mitään muuta niin tekstin korjaaminwn on työlästä. Hermot menee ei tää hermolomaa ole... :D täytyy kehittää jotain tuon tabletin kanssa tai lainata konetta perillä ja jos kirjoitusfiilis herää (:
Olen siis bussissa matkalla kohti lomakohdetta, jossa aion nauttia seuraavat vähintään yhdeksän päivää nauttien rauhasta ja yksinäisyydestä. En ole täysin yksin, mutta serkkuja ei lasketa. Ne ei oo koko aikaa paikalla, joten saan nauttia omasta ihanasta seurastani osan aikaa. Sitä minä kaipaankin. On ihanaa päästä pois kotopuolesta. Voi että mikä soppakattila siitä on tullut! Olen hermolomantarpeessa todellakin...ensinnäkin olen fyysisesti aivan loppuunpalanut, minkä vuoksi olen henkisestikin väsynyt ja siihen päälle kaikki elämän tapahtumat ni jo on ressivuorta kerrakseen. Elämäni olen onnistunut sotkemaan täydellisesti sekä kaikki ihmissuhteet.
Mutta suunta ei voi olla enään kovin paljon alaspäin. Positiivista ainakin ajatella niin. Kaipaan sitä huoletonta aikaa, kun asiat oli hyvin ja oli kumppani, jonka kanssa yhteinen koti ja elämä. Löytäisinpä ihmisen, joka olisi minulle juuri se oikea. Luulin löytäneeni sen ja niin löysinkin, mutta erinäiset asiat hänessä ja minussa eivät sopineet yhteen. Ei meistä koskaan tule onnellista paria vaikka rakastamme toisiamme valtavasti ja tulemme aina rakastamaan. .
Toivon että tällä reissulla löydän itselleni mielenrauhan ja tasapainon, jotta pystyn ja jaksan elää kotonakin kohtuullisen iloista elämää. Toivon että saisin ihmissuhteeni kuntoon, että voisin olla kaveri ja minulle voitaisiin olla kavereita. Kirjoittaminen saa minut todwlla vihaiseksi koska puhelimella on rasittavaa kirjoittaa kun ei näe tekstinäppäimistön lisäksi mitään muuta niin tekstin korjaaminwn on työlästä. Hermot menee ei tää hermolomaa ole... :D täytyy kehittää jotain tuon tabletin kanssa tai lainata konetta perillä ja jos kirjoitusfiilis herää (:
tiistai 3. joulukuuta 2013
Epätoivo, pysy erossa minusta 3.12.2013
Se vie minut kerta toisensa jälkeen.
Joka ilta se tulee ja kahlitsee minut.
Joka ilta se viiltää minua.
Se lyö ja kuristaa.
Sen otteesta ei pääse irti.
Minä yritin.
Minä yritän.
Minä vuodan kuiviin.
Se puristaa minusta kaikki pisarat.
Yksi kerrallaan.
Hitaasti.
Varmasti.
Varastaa voimani.
Elinvoimani.
Vie sen mennessään.
Olen tehnyt kovan työn sen eteen.
Ahmin sitä joka päivä.
Saamatta silti tarpeeksi.
Aika ei riitä.
Pakko rientää muualle.
Pois voiman lähteen luota.
Kohti mustaa aukkoa.
Valun sitä kohti uhkaavasti.
Eikö sen pitänyt olla historiaa?
Eikö sen kaiken pitänyt olla ja pysyä menneisyydessä?
Kaiken piti muuttua hyväksi.
Uudeksi elämäksi.
Riennän kohti uusia tuulia.
Rakennan parempaa tulevaisuutta.
Omaa pesäkoloa.
Valan vankkaa pohjaa uralle.
Juoksen minkä jaloistani pääsen.
En silti tunnu pääsevän eteenpäin.
Olen jämähtänyt paikoilleni.
Ikuiseen pyörteeseen.
Kaksi elämää hallitsee minua.
Päivä ja yö.
Ne käyvät kiivasta taistelua.
Ne eivät tule toimeen keskenään.
Ne eivät suostu jakamaan palkintoa.
Se ei riitä niille molemmille.
Palkinto olen minä.
Vai elänkö sittenkin kahta elämää?
Päivisin elämäni on täydellistä.
Nautin joka hetkestä.
Ammennan elinvoimaa itseeni.
Kauhon sitä kaksin käsin.
Kaikki on niin täydellistä.
Kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.
Saan kaiken mitä haluan.
Kaiken mitä tarvitsen.
Enemmänkin.
Kello tikittää.
Minuuttiviisari kiitää.
Yritän saada sen hidastamaan.
Pysähtymään.
Haluan pysyä tässä hetkessä.
Tässä tunteessa.
Aika kertoo lopun tulleen.
On pakko lähteä.
Kävelen ulos vastoin tahtoani.
Jokainen lihas minussa pistää vastaan.
Jokainen pieni ääni päässäni huutaa.
Pakene, älä anna sen viedä sinua.
Äänien kirjo kaikuu päässäni.
Sanat katoavat nopeasti hiljaisuuteen.
Valo häviää pimeyteen.
Minä hukun tummaan veteen.
Vesi on jäätävää.
Tuhannet piikit koskettavat tajuntaani.
Viiltävät rintaani.
Pakottavat kehon kouristumaan.
Kyynelet valuvat vuolaana poskillani.
Silmäni sokeutuvat.
Kuuloni heikkenee.
Hengitys salpaantuu.
Suussani paha maku.
Huomaan makaavani lattialla.
Milloin kylpyhuoneessa.
Milloin keittiössä.
Kierin tuskassani.
Koko kehoni kramppaa.
Kynteni raapivat laattojen reunoja.
Kämmeneni puristavat allasta.
Leukapieleni repeämässä.
Kuinka paljon niska voi vielä taipua taittuakseen?
Toivottavasti en pääse toteamaan sitä.
Olen niin väsynyt.
Voimaton.
En mahda sille mitään.
En pysty estämään sitä.
Se valtaa minut.
Kietoo minut piikkilankaansa.
Piinaa kieroudellaan.
Salakavalasti se tuhoaa minut.
Hiljaa se ilmestyy.
Odottaa oikeaa hetkeä.
Sitten se hyökkää.
Kauhulla odotan mitä se tuo tullessaan.
Mitä se tekee minulle?
Vielä pahempaa:
Mitä se saa minut tekemään?
Mitä vielä?
Eikö tämä riitä?
Pistät minut itseäni vastaan.
Kaikkia periaatteitani vastaan.
Tekemään asioita,
joita en koskaan ole hyväksynyt.
Olen vannonut pysyväni erossa niistä.
Etten koskaan tee niin.
Niin olen sanonut monesti ennenkin.
Monesta asiasta.
Ratkesin silloinkin.
Mietin sitä taas.
Olen miettinyt monesti.
Sitä en tekisi viimeisinpänäkään vaihtoehtona.
Sitä en tule anastamaan itseltäni.
Sitä et saa minua tekemään.
Vaikka kaikenhan olen itse aiheuttanut.
Pahin viholliseni on minä itse.
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
lauantai 16. marraskuuta 2013
lauantai 9. marraskuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)