Thunder Story Day 14.7.2013

Tänään kirjoitan normaalista poikkeavalla tavalla. Kerron päiväni tarinana.
Tai ainakin yritän. En ole koskaan ollut järin hyvä tarinan kertoja.
Mutta kokeillaan. Näin se alkaa:

Oli vuosi 2013 ja elin heinäkuun neljättätoista päivää.
Oli sunnuntai ja yhden parhaista ystävistäni syntymäpäivä.

Heräsin, kuten tavallista, ennen puoltapäivää. Ulkona oli kaunis sää.
Aurinko paistoi ja linnut lauloivat kesäisiä virsiään.
Kaikki oli hyvin, sillä olin eilen nähnyt rakkaani monen päivän jälkeen.

Puettuani sopivat ja mukavan tuntuiset vaatteet ylleni
päätin hieman järjestellä kosmetiikka ja hygienia tavaroitani.
Nyt ne ovat järjestyksessä yhdellä makuuhuoneen hyllyistä.

Puolen päivän aikaan olin lähdössä Jyränköön ja mietin kuumeisesti
lähtisinkö mopolla vai polkupyörällä. Pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen tulin siihen johtopäätökseen,
että jatkan liikunnan harrastamista, jotta saan roimasti romahtaneen kuntoni takaisin ennalleen.
Lähdin siis polkemaan kohti anoppilaa.

Jätin pyöräni nojalleen kukkapenkin kiveystä vasten
ja kipusin ulko-ovelle johtavat puiset portaat.
Soitin ovikelloa kerran ja jäin odottamaan.

Mitään ei tapahtunut pitkältä tuntuvaan minuuttiin. Edes perheen koira ei haukkunut.
Lopulta, ennenkuin kyllästyin ja lähdin kotiin,
ylläni olevan parvekkeen ovi avautui ja perheen tytär, joka on myös minun hyvä ystäväni,
huusi jotakin, jota en enään muista ja kehotti tulemaan sisään aukinaisesta ovesta.

Sisälle tultuani ja tunnettua itseni hölmöksi, kun en ollut kokeillut onko ovi auki,
sillä olin pelännyt että sisällä ei ole ketään ja minä olisin siellä yksin,
mistä tuli mieleeni että ovi ei olisi auki, jos kotona ei olisi ketään,
riisuin hupparini sekä laukkuni ja kipusin yläkertaan johtavat portaat.

Vietyäni perheen nuorimmalle veljelle,
joka on opettanut hieman minua skeittaamisen ihmeellisestä maailmasta, kiitos siitä,
SodaStreamilla tekemäni energiajuoman, josta en itse tykännyt,
menin ystäväni huoneeseen ja istuuduin mukavasti hänen työtuolilleen.

Juttelimme ja kuuntelimme musiikkia lähes tunnin, minkä jälkeen lähdin kauppaan.
Tai ainakin minun piti mennä kauppaan, mutta päätinkin,
että säästän, sillä en oikeasti tarvitse mitään kaupasta.
Kotona on ruokaa ihan tarpeeksi. Joghurtin ja maidon puute ei minun elämääni huononna.
Tosin maidon puutteesta johtuva kahvin puute saattaa tuottaa ongelmia.

Pyöräillessäni Tommolan puistossa havaitsin monia kauniita asioita.
Kuinka vihreitä ja tuuheita puiden lehdistöt ovat ja kuinka lumoavia joen pyörteet ovat.
Näin myös kuinka kaunis maisema oli kun vanha vaalea pariskunta
istui puiston penkillä ja katseli joen toiselle puolelle.
Voi vain kuvitella, että he ovat olleet kymmeniä vuosia toistensa rinnalla ja rakastaneet toisiaan.
Ja toivoa, että olisi itsekin jonain kauniina vanhuuden päivänään
oman rakkaansa kanssa luontoäidin helmassa yhdessä.

Puoli kahdeksi kuitenkin poljin synttärisankarin kotipihaan
ja kipitin reippaana pullo suussa ovikelloa soittamaan.
Sankarin ihastuttava äiti avasi oven ja nauroi, että on tainnut olla kovat juhlat,
kun nyt jo ollaan tasotusjuomaa juomassa.
Oikeasti join vain kovan urheilun tuottamaan nestehukkaan.
Sitä paitsi, juhlathan olivat vasta alkamassa.

Voi kuinka vesi herahti kielelle, kun näin mitä kaikkia hyviä herkkuja saisinkaan pian.
Oli muffineja, pasteijoita, mustikkapiirakkaa, mansikkakakkua, lettuja ja vielä jätskiä.

Odotellessamme muita vieraita, makasin sohvalla katsomassa Doctor Whota,
joka muuten on aika hyvä sarja, vaikken kotona sitä katsokaan.
Kahdelta sain käydä kiinni kaikkiin herkkuihin,
mistä olin hyvin kiitollinen, sillä se oli samalla aamupalani.

Keskustelimme vieraiden kanssa maailman menosta ja pelasimme pelin ristiseiskaa.
Minun olisi kyllä pitänyt lähteä ennen peliä, sillä ilma synkkeni ja ukkonen alkoi jyristä.

Juuri kun pääsin ulos ja lähdin polkemaan, ensimmäinen vesipisara löi kasvoihini.
Se todella löi, sillä tuntui kuin se olisi mennyt kasvoistani läpi.
Aloin polkemaan hurjaa vauhtia ja toivoin
ettei sade alkaisi kunnolla ennenkuin pääsisin kotiin.

Se oli turha toivo sillä samantien alkoi kaatsosade.
Tuuli repi hiuksiani ja vesipisarat piiskasivat kasvojani.
Silmien auki pitäminen oli tuskaista, sillä pisarat tuntuivat tikareilta silmissä.
Pysähdyin ja riisuin hupparini kameralaukun suojaksi,
sillä se olisi tärkeämpää pitää kuivana.

Jatkoin matkaani pelkässä olkaimettomassa topissani ja poljin minkä jaloistani jaksoin.
Sade vain yltyi ja ukkonen jyrisi uhkaavasti. Voi kuinka pelkäsinkään!

Pian sade muuttui raekuuroksi ja tuntui kuin käsivarteni olisivat verillä,
niin paljon rakeet sattuivat. Tuntui kuin olisin jossain elokuvassa,
sillä ei tälläistä voinut sattua minulle.

Urheasti jaksoin kotiin ja kiipesin portaat litimärkänä ylös.
Vesi valui hiuksistani kasvoja ja niskaa pitkin ja housut valuivat vettä kenkiini.
Kameralaukku oli onneksi pysynyt kuivana hupparini ansiosta.

Ukkonen jyrisi nyt kovemmin ja salamat löivät jossain kaukana.
Yritin pitää pelkoni poissa, sillä halusin totutella ukkoseen.

Riisuttuani märät vaatteet ja laitettuani kuivat päälle,
lösähdin sohvalle ja aloin kirjoittamaan tarinaa päivästäni.
Olin edelleen kauhuissani, sillä ukkonen tuntui tulevan aivan ylle.
Yritin sulkea sen pois korvistani ja keskittyä kirjoittamiseen.

Nyt kun lopettelen tarinaani, aurinko paistaa ja taivas pilkottaa pilvien välistä.
Ehkä minäkin vielä uskaltaudun ulos täältä neljän seinän sisästä.