He eivät tiedä sitä.
He eivät osaa aavistaakaan sitä.
He eivät voisi uskoa sitä.
Mutta se on totta.
Minä tiedän sen.
Minä tunnen sen.
Minä tein sen.
Olen likainen.
Saastainen olento.
Se raastaa sisintäni.
Tunnen kouran sydämeni ympärillä,
joka puristaa sen kasaan.
Sapelin, joka lepää kurkullani,
valmiina sivaltamaan.
Sana vain ja olen mennyttä.
Sana vain, se on historiaa.
Minä olen historiaa.
Olen vain paha uni,
joka lopultakin on ohi.
Pala painajaista.
Pala helvettiä.
Paholaisen lapsi.
Katsoessani ulos tyhjä ilme kasvoillani,
näen sen.
Näen seuraamukset.
Näen kaksi ihmistä itkemässä.
Toinen heistä on juuri rikottu maahan.
Hänen uskonsa on murrettu.
Luottamuksensa menetetty.
Hänen rakkauttansa koetellaan.
Toinen kouristelee maassa.
Tasolla, jonne hän kuuluukin.
Hengittämättä.
Suru ja tuska kiristävät häntä.
Kuolema ja kadotus vetävät häntä murskaavaan syleilyynsä.
Synkimmistä synkin siivetön piirittää häntä.
Tummimmista tummin ratsu kannoillaan.
Hän pääsee otteesta irti.
Palaa elävien kirjoihin.
Vaivoin hän saa itsensä rauhan veneeseen.
Rakkaansa avulla.
Rakas repii hänet takaisin.
Ei aio päästää irti.
Haluan perua sen.
Haluan tehdyn tekemättömäksi.
En saa sitä mielestäni.
Se vainoaa minua.
Tunnen kaikkien halveksivat katseet.
Syyttävät sanat.
He varmaan sylkisivät päälleni,
mutta eivät halua astua niin lähelle.
He eivät tiedä.
Minä vain kuvittelen.
Kaikki on minun päässäni.
Minä kierin häpeässäni.
Katumuksessani.
Vaikka saan olla rakkaani kanssa.
Hän on vielä kanssani.
Meillä on rakkautta.
Meillä on voimakas side.
Mutta näen häntä harvoin.
Hänellä on velvollisuutensa.
Olen niin...väsynyt.
Voimani ovat poissa.
Ikävöin häntä.
Joka hetki.
Voin pahoin.
Yöni ovat sekavia.
Iltani tyhjiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti