Se vie minut kerta toisensa jälkeen.
Joka ilta se tulee ja kahlitsee minut.
Joka ilta se viiltää minua.
Se lyö ja kuristaa.
Sen otteesta ei pääse irti.
Minä yritin.
Minä yritän.
Minä vuodan kuiviin.
Se puristaa minusta kaikki pisarat.
Yksi kerrallaan.
Hitaasti.
Varmasti.
Varastaa voimani.
Elinvoimani.
Vie sen mennessään.
Olen tehnyt kovan työn sen eteen.
Ahmin sitä joka päivä.
Saamatta silti tarpeeksi.
Aika ei riitä.
Pakko rientää muualle.
Pois voiman lähteen luota.
Kohti mustaa aukkoa.
Valun sitä kohti uhkaavasti.
Eikö sen pitänyt olla historiaa?
Eikö sen kaiken pitänyt olla ja pysyä menneisyydessä?
Kaiken piti muuttua hyväksi.
Uudeksi elämäksi.
Riennän kohti uusia tuulia.
Rakennan parempaa tulevaisuutta.
Omaa pesäkoloa.
Valan vankkaa pohjaa uralle.
Juoksen minkä jaloistani pääsen.
En silti tunnu pääsevän eteenpäin.
Olen jämähtänyt paikoilleni.
Ikuiseen pyörteeseen.
Kaksi elämää hallitsee minua.
Päivä ja yö.
Ne käyvät kiivasta taistelua.
Ne eivät tule toimeen keskenään.
Ne eivät suostu jakamaan palkintoa.
Se ei riitä niille molemmille.
Palkinto olen minä.
Vai elänkö sittenkin kahta elämää?
Päivisin elämäni on täydellistä.
Nautin joka hetkestä.
Ammennan elinvoimaa itseeni.
Kauhon sitä kaksin käsin.
Kaikki on niin täydellistä.
Kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.
Saan kaiken mitä haluan.
Kaiken mitä tarvitsen.
Enemmänkin.
Kello tikittää.
Minuuttiviisari kiitää.
Yritän saada sen hidastamaan.
Pysähtymään.
Haluan pysyä tässä hetkessä.
Tässä tunteessa.
Aika kertoo lopun tulleen.
On pakko lähteä.
Kävelen ulos vastoin tahtoani.
Jokainen lihas minussa pistää vastaan.
Jokainen pieni ääni päässäni huutaa.
Pakene, älä anna sen viedä sinua.
Äänien kirjo kaikuu päässäni.
Sanat katoavat nopeasti hiljaisuuteen.
Valo häviää pimeyteen.
Minä hukun tummaan veteen.
Vesi on jäätävää.
Tuhannet piikit koskettavat tajuntaani.
Viiltävät rintaani.
Pakottavat kehon kouristumaan.
Kyynelet valuvat vuolaana poskillani.
Silmäni sokeutuvat.
Kuuloni heikkenee.
Hengitys salpaantuu.
Suussani paha maku.
Huomaan makaavani lattialla.
Milloin kylpyhuoneessa.
Milloin keittiössä.
Kierin tuskassani.
Koko kehoni kramppaa.
Kynteni raapivat laattojen reunoja.
Kämmeneni puristavat allasta.
Leukapieleni repeämässä.
Kuinka paljon niska voi vielä taipua taittuakseen?
Toivottavasti en pääse toteamaan sitä.
Olen niin väsynyt.
Voimaton.
En mahda sille mitään.
En pysty estämään sitä.
Se valtaa minut.
Kietoo minut piikkilankaansa.
Piinaa kieroudellaan.
Salakavalasti se tuhoaa minut.
Hiljaa se ilmestyy.
Odottaa oikeaa hetkeä.
Sitten se hyökkää.
Kauhulla odotan mitä se tuo tullessaan.
Mitä se tekee minulle?
Vielä pahempaa:
Mitä se saa minut tekemään?
Mitä vielä?
Eikö tämä riitä?
Pistät minut itseäni vastaan.
Kaikkia periaatteitani vastaan.
Tekemään asioita,
joita en koskaan ole hyväksynyt.
Olen vannonut pysyväni erossa niistä.
Etten koskaan tee niin.
Niin olen sanonut monesti ennenkin.
Monesta asiasta.
Ratkesin silloinkin.
Mietin sitä taas.
Olen miettinyt monesti.
Sitä en tekisi viimeisinpänäkään vaihtoehtona.
Sitä en tule anastamaan itseltäni.
Sitä et saa minua tekemään.
Vaikka kaikenhan olen itse aiheuttanut.
Pahin viholliseni on minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti