Kävelen ystäväni kanssa pitkin koulun pihaa.
Meillä on hauskaa.
Nauramme yhdessä toistemme jutuille.
Hän on paras ystäväni.
Kuin siskoni.
Tekisin mitä vain hänen vuokseen.
Tekisikö hän minun?
En tiedä.
Enkä halua tietää.
Lähestymme ruokalan ovea.
Näen jo kauas tutun hahmon.
Tutun seurajoukkonsa kanssa.
Aavistan heidän aikeensa.
On myöhäistä kaartaa pääty ovelle.
Olemme liian lähellä ruokalanovea.
Kurssin vaihtaminen nyt näyttäisi pakenemiselta.
Pelkäämiseltä.
Minulla on voimaa.
Minulla on taitoa.
En välitä itsestäni.
Välitän vain ystävästäni.
Kunpa hän ei joutuisi väliin.
Kunpa hän ei tulisi väliin.
Puristan käteni nyrkkiin ja avaan sen.
Kerta toisensa jälkeen.
Venyttelen sormiani.
Ojennan käteni kohti ovenkahvaa.
Toisen käteni asetan karmia vasten.
Jalan seinää vasten.
Vedän voimakkaasti.
Kokeillakseni kuinka lujassa se on.
Toisella kertaa riuhtaisen oven auki ja ängen sisään.
He joutuvat väistämään tieltäni.
Ystäväni pääsee livahtamaan takanani sisään.
He aukovat päätään.
Niinkuin aina.
Pilkkaavat.
Antaa palaa.
Minä kyllä kuuntelen.
"Huora"
Se ei kohdistunut minuun.
Päässäni räjähtää.
Käteni puristuvat tiukasti nyrkkiin.
Kieleni lipoo huuliani.
Lauon varoituksen sanat suustani.
Hän tönäisee minua.
Tönäisen takaisin ja samassa tunnen painautuvani seinää vasten.
Naulakko painaa takaraivoani.
Penkki taittaa polveni.
Liukenisin penkille istumaan.
Jos vain voisin.
Kädet kurkullani pitävät minun siinä.
Tunnen terävät kynnet vasten kaulavaltimoani.
Haukon henkeäni.
Tuntuu että pyörryn kohta.
Ainut mitä näen on silmät, jotka loistavat mielihyvää.
Sairasta mielihyvää.
Näen niistä kuristajan tahdon voiman.
Näen mitä hän voisi tehdä.
Tunnen mitä hän on tekemässä.
Voin jopa kuulla hänen ajatuksensa.
Kuole halpa huora
Tungos on kadonnut johonkin.
Kaikki ovat liuenneet paikalta.
Missä ystäväni on?
Miksei hän auta?
Pitääkö joku hänestä kiinni?
Oliko minulla edes ystävää?
Muistanko väärin?
Kuulen huutoa.
Hälinää.
On siellä ihmisiä.
En vain näe heitä.
Silmissäni sumenee.
Onko tämä loppuni?
Mikseivät käteni ota kuristajan käsiä pois?
Missä käteni ovat?
En tunne niitä.
Ilmeisesti ne yrittävät repiä toisen käsiä irti.
Voimattomana.
Hän on voimakkaampi.
Rimpula tyttö.
Kuinka se on mahdollista?
Häly kasvaa.
Kuulen sanoja.
Erotan pätkiä sieltä täältä.
Kurista se. Hyvä. Huora. Läski. älä anna sen . . .
Silmäni pimenevät pian.
Korvani kuuroutuvat.
Korvani kuuroutuvat.
Henkeni salpaantuu.
Ote heltiää kurkultani.
Räsähdän penkille.
Maailma pyörii hetken.
Mietin mitä tapahtui.
Sitten näen sen.
Keittäjän.
Hän seisoo ruokalan ovella ja kysyy mitä täällä tapahtuu?
Oletko kunnossa?
Nyt joka ikinen kalppii tiehensä.
Sanon kaiken olevan hyvin.
Sanon niin aina.
En koskaan vasikoi.
En ole koskaan vasikoinut
Se on aina ollut joku muu.
Silminnäkijöitä on aina.
Se on koulu.
He eivät vain koskaan tajunneet sitä.
He eivät halunneet pitää sitä vaihtoehtona.
Minä olin aina vasikka.
Minua oli helppo syyttää.
Siinä sitä sitten istuttiin taas.
Rehtorin kansliassa.
Minä, hän, rehtori ja meidän vanhemmat.
Haiskaa rauhassa.
Yhtä sontaa kaikki.
Meidän isi istuu sosiaalilautakunnassa, kyllä se pelastaa meidän tytön huostaanotolta
Niin, kuristaja on uhri.
Kuristettu syyllinen.
Näin se aina menee.
Siksi en vasikoi.
Minua ei kiinnosta.
En edes koskaan ole lyönyt vapaaehtoisesti.
Paitsi kerran.
Siinä oli takana vuosien vittuilun kesto.
Huuli auki alakoukulla juttu.
Nykyään ollaan ystäviä.
Mutta palataan asiaan.
En halua lyödä.
En halua satuttaa.
Inhoan sitä.
Mutta minkäs sille mahtaa, jos pakotetaan itsepuolustautumaan.
He tekivät minusta väkivaltaisen.
He muuttivat minut pysyvästi.
Tai niin ainakin opin uskomaan.
Vihasin heitä.
Minä todella vihasin häntä.
Otin aina ranteesta kiinni.
Etteivät voisi lyödä.
Haukkuivat nössöksi.
En muka osaa lyödä.
En uskalla.
Voi kuulkaa.
Kyllä minä uskallan.
En vain halua.
Jos löisin, toivoisitte ettette olisi ärsyttäneet.
Siinä olisi koko naama pistetty uusiksi.
Kiittäkää onneanne, että osaan hillitä itseni.
Toisin kuin te.
Lyhyesti ja tylysti sanottuna tekolistanne kuulostaisi tältä:
Sisäposkihalki, reilun tusinan olan takaa lyönnin jäljiltä,
tekijöiden nimet ovat lääkäreillä ylhäällä, vauriotiedotteessa.
Läheltä, etteikö hampaat olisi menneet.
Samassa tapauksessa, jos en olisi saanut pidettyä tasapainoani horjahtaessani, olisin maannut lattialla ja olisitte potkineet kylkiluuni.
Olen siitä aika varma, sillä löitte ja potkitte jo nyt siihen malliin.
Joskus toivon että olisin kaadunnut.
Olisitte vihdoin saaneet ansionne mukaan.
Korvauksia ja rikosrekisterin.
Se on muuten se suurin syy miksen koskaan lyönyt.
Näkkärivettä suuntäydeltä syljettynä päälle.
Jäätelö selkään.
Ainiin, taisin mä heittää jonkun lähipöydässä istuvan maitolasin sisällön sen päälle takasin näkkärivedet silmilläni.
Sitten oltiinkin tukassa kiinni.
Opettajat välissä.
Lukemattomia tönimisiä ja pään aukomisia.
Se missä mulla on mennyt hermo,
ei ole ollut itseni pilkkaaminen.
Vaan erehtyminen koskemaan mun ystäviin sanallisesti tai fyysisesti.
Siinä vaiheessa mulla on aina keittänyt yli.
Silti itsetunto oli ja pysyi nollassa.
Vihasin itseäni.
Minun on vieläkin välillä vaikea luottaa itseeni.
Luottaa siihen että olen kaunis.
Että olen hyvä.
Luottaa muiden positiiviseen palautteeseen.
Eipä siinä.
Nykyään ei oo tullut törmäiltyä näihin henkilöihin.
Kerran oli mahdollisuus vetää kunnolla turpaan takaisin,
se oli se viimeinen kerta kun nähtiin ja oltiin käsirysyssä.
Minä tietenkin taas pidin ranteista kiinni.
Poliisitkin siinä tietenkin oli.
Mutta en tehnyt ilmoitusta.
Ei siitä olisi tullut muuta kuin iso soppa.
Onneksi pysyin lujana enkä lyönyt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti