Ajan pimeään pihaan myöhään illalla.
Pihavalo syttyy viiveellä.
Talo näyttää niin synkältä.
Niin luotaantyöntävältä.
Pysäköin kiveyksen päälle ja kävelen kohti ovea.
Ovea, joka huutaa mene pois.
Kaivan avaimen taskustani.
Käännän sitä lukossa,
joka naksahtaa pahaenteisesti.
Ovi aukeaa ja pimeys hyökyy päälleni.
Sukellan siihen painaen nopeasti valokatkaisijaa vieressäni.
Valo syttyy.
Se pakottaa pimeyden alas kellariin.
Pois ympäriltäni.
Mutta se ei ole vielä kokonaan poissa.
Se odottaa minua portaiden yllä.
Kotioven takana.
En haluaisi mennä sinne.
En haluaisi mennä kotiin.
Siellä on pimeää.
Siellä on tyhjää.
Niin kovin kylmää.
Missä olet rakkaani?
Missä olet turvani?
Olet poissa.
Et lopullisesti.
Mutta tarpeeksi paljon,
että tunnen itseni turvattomaksi.
Niin pieneksi ja heikoksi.
Pelokkaaksi.
Avaan oven ja astun sisään.
Kuten tiesinkin,
on niin pimeää ja kylmää,
että pääni huutaa mene pois.
Suljen oven perässäni.
Laitan valot päälle.
Se vie pimeyden.
Kylmyys jää.
Laitan takkaan tulet.
Käperryn vilttiin.
Kylmyys ei katoa.
Se pysyy.
Tajuan, että se tulee minusta.
Minun sisältäni.
Minä olen kylmä.
Koska sinä et ole kanssani.
Et ole lämmittämässä minua.
Olet liian kaukana.
Rakkaani sinä olet liian kaukana.
Minä jäädyn tänne.
Elämäni on niin tyhjää ilman sinua.
Tämä on liian pitkä aika olla erossa.
Se hajottaa minua.
Se hajottaa meitä.
Emme enään jaa arkea yhdessä.
Emme nukahda toistemme viereen.
Emme herää aamuisin yhdessä.
Et ole minua vastassa,
kun tulen töistä kotiin.
Sinä et tule kotiin,
vaikka minä odotan sinua.
Emme syö yhdessä.
Emme vietä aikaa yhdessä . . .
Minä niin ikävöin sinua.
Läheisyyttäsi.
Ikävöin meitä.
On vain minä.
Ja sinä.
Mutta ei meitä.
Rakastan hetkiä kanssasi.
Ne pienet hetket,
jotka saan jakaa kanssasi,
ovat ihania.
Vaikka riitelisimme,
kaipaan niitä.
Mutta riidat rikkovat meitä nyt.
Siksi koska näemme niin vähän.
Niitä ei saisi olla.
Yleensä ne johtuvat minusta.
Koska olen vaikea.
Koska olen rikki.
Anteeksi.
Minä en ehdi parantua niin pienessä ajassa.
Jos sitä voi edes sillä sanalla kuvata.
En ehdi saada onnesta pysyvästi kiinni.
Juuri kun olen onnellisempi kuin aikoihin,
sinä joudut lähtemään pois.
Kaikki kaunis katoaa sillä hetkellä.
Olen taas todellisuudessa.
Olen taas yksin.
Se tekee minut kiukkuiseksi.
Turhaudun kaikesta.
Käyttäydyn töykeästi.
En osaa reagoida asiallisesti.
Stressaannun.
En jaksa tehdä mitään.
Luistan kaikesta.
Olen sellainen koska minuun sattuu.
Puran pahaa oloani niin.
Itken.
Minä itken niin paljon.
Minun on paha olla.
Ei ole ketään, jota vasten nojaisin.
Ei ketään, joka lohduttaisi.
Ei ketään, jonka läsnäolo helpottaisi.
Minä haluan sinut kotiin.
Minun luokseni.
Pysyvästi.
Minun on paha olla yksin kotona.
Tämä ei tunnu enään kodilta.
Meidän kodilta.
Ei minulle.
Kun olet täällä,
haluan mennä muualle.
Olla muualla kanssasi.
Tästä talosta on tullut minulle paha paikka.
Paikka, johon en haluaisi tulla.
Jossa en haluaisi olla.
Tulethan pian kotiin, rakas?
Minä odotan sinua.
Odotan että tulet kotiin.
Otan sinut ilolla vastaan.
En päästä sinua otteestani.
Ethän edes yritä pois?
Ethän?
PS. Tänään jäljellä 277 aamua kotiutumiseen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti